Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana? Ps 42:10

On niin helppoa, jos itse saisi kulloisenkin mielialapukunsa valita. Ja jos vielä olisi laaja valikoima. Mutta entä puvut, jotka vain sovitetaan ylle. Ikään kuin Pietarille sanottiin Joh 21 luvussa: ”Sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut minne et tahdo”.

Kun tie viekin kyynellaaksoon. On vaikeaa uskoa sen keskellä, että Ps 84: 6. jakeen loppuosa joskus toteutuisi. Että tuo laakso muuttuisi lähteitten maaksi, jotka syyssade, siis myöhempi aika, peittäisi siunauksilla.

Emmekö me luonnostamme sano murhepuvun sovituksen jälkeen, kuten psalmin laulaja: ”miksi minun täytyy”. Miksi juuri minun osa on tämä, tuolla ja tuolla kanssaihmisellä on toisin ja paljon paremmin. Mistä se tietää, onko edes paremmin. Kuori monesti pettää. Olen lukenut rinnan psalmia 69. Tässäkin kumpuaa sama pohjaton vastaamattomien kysymysten tulva. Mutta ei vain kysymyksiä, vaan myös huutoa. ”Minä olen väsynyt huutamisesta, minun kurkkuni kuivettuu ja minun silmäni ovat rauenneet”.

Murhepuvun eräs ulottuvuus on kenties se, mitä kuvataan Ps 69:10:ssä: ”Veljilleni minä olen tullut vieraaksi, olen tullut oudoksi äitini lapsille”. Ihmiset ympärillä eivät joko kykene ymmärtämään tai ainakin henkisesti he loittonevat kauemmaksi. Ehkä fyysisestikin.

Mutta vielä, että ”Minä, minun sieluni itki ja paastosi, mutta siitä koitui minulle vain herjausta”. Oma ojentautuminen johtaakin vain ulkopuolisten pilkkaan, ei lainkaan keskelle siunauksia. Laulaja jatkaa: ”Porteissa-istujat minusta jaarittelevat ja väkijuomain juojat minusta laulavat”.

Mutta vaikka kysytäänkin, miksi juuri minun täytyy käydä murhepuvussa, laulaja vaeltaa uskossa. Kieltäjä hän ei ole. Hän kertoo vain tuntemuksensa. Murhepuvussa ei huudeta juurikaan halleluja –huutoja. Silti uskon asenne tuntuu säilyvän niin Ps 42:ssa kuin 69:ssäkin. Laulajahan joka tapauksessa rukoilee, muuta ei kai voi enää tehdä. Puku ei irtoa omin voimin riuhtomalla, eikä toistenkaan. Hän rukoileekin: ”Mutta minä rukoilen sinua, Herra, otollisella ajalla, sinua, Jumala, sinun suuren laupeutesi turvin. Vastaa minulle pelastavan uskollisuutesi tähden. Päästä minut loasta, etten siihen vajoa, auta että pääsen vihollisistani ja syvistä vesistä”. Kun näin rukoillaan, kyse ei ole kieltäjästä, päinvastoin. Vaikeatkaan olosuhteet eivät sanele hänen suhdettaan Jumalaan. Jalat kiinni loassa, murhepuku päällä, pilkan ja herjan kohteena, hän katsoo kuitenkin suuntaan, josta vastaus ja ratkaisu tulee. Suuntaan, mistä se enää edes tulla voi. Muut suunnat ovat tukossa.

Joku sanoi tai kirjoitti, että kaivosta näkee vain ylöspäin. Usko, jonka Jeesus vaikuttaa, murtaa muutoin mahdottomalta tuntuvia esteitä ja usko, jonka Hän vaikuttaa saa ihmisen asennoitumaan perin merkillisesti. Jae 35 sanoo: ”Kiittäkööt häntä taivaat ja maa, meret ja kaikki, mitä niissä liikkuu”. Vaikka on kyselyä ja huutoa, laulaja vastoin luonnollista ihmisasennetta kohottaa kiitoksen. Vain Jumalan lahjoittamassa uskossa ihminen tähän kykenee.

Saanko vielä muistuttaa sinua ja itseäni eräästä psalmin kohdasta. Kyse on kiitosvirrestä, psalmi 30. Sielläkin ensin huudetaan: ”Kuule, Herra, ja armahda minua, Herra, ole minun auttajani” mutta sen jälkeen, tosin ei kerrota kauanko ajallisesti sen jälkeen: ”Sinä muutit minun murheeni ilokarkeloksi, sinä riisuit minun surupukuni ja vyötit sen riemulla”.

Jos oli murhepukukin tullut yllättäin ja ilman omaa tahtomista, se otettiin poiskin toisen toimesta. Silloin se takuulla pitää sisällään syyssateen siunauksen. On vain odotettava ja pyydettävä voimaa ja kärsivällisyyttä odottamiseen. ”Sinä riisuit minun surupukuni”.

Hannu Melaluoto