Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Ps. 22:2.

Tässä näemme Vapahtajan kaikkein syvimmässä surussa. Mikään muu paikka ei avaa meille hänen tuskaansa niin kuin Golgata, eikä mikään muu hetki Golgatalla ole niin täynnä tuskaa kuin tämä, kun ilman halkaisee hänen huutonsa: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?"

Tässä hetkessä ruumiillinen heikkous yhdistyi ankaraan henkiseen kidutukseen ja häpeään. Kaiken lisäksi Jeesus kärsi hengellistä tuskaa siksi, että oli joutunut pois Isänsä luota. Tämä oli hänen kauhunsa synkin keskiyö. Nyt hän astui alas kärsimysten kuiluun.

Kukaan meistä ei voi tutkia näitä sanoja pohjiaan myöten. Joskus meistäkin tuntuu, että voisimme huutaa: "Jumala, miksi olet minut hylännyt?" On hetkiä, jolloin synkät pilvet pimentävät meiltä Isän hymyn valon. Mutta meidän on muistettava, ettei Jumala koskaan todella hylkää meitä - meistä vain tuntuu siltä. Kristus koki todellisen hylkäämisen. Me valitamme, kun Isän rakkaus hiukan etääntyy meistä, mutta kuka voisi mitata sen tuskan syvyyden, kun Jumala kääntää kasvonsa pois omasta Pojastaan?

Meidän tapauksessamme huuto nousee useinkin epäuskosta. Kristukselle se oli hirvittävä totuus - sillä Jumala oli todellakin kääntänyt hänelle selkänsä. Jos olet onneton ja murheellinen sielu, joka on ennen kokenut Jumalan kasvojen säteilyn mutta nyt elää pimeydessä, muista, ettei hän ole todella hylännyt sinua. Pilviin kätkeytyneenä Jumala on meidän Jumalamme samalla tavalla kuin silloinkin, kun hän loistaa koko armonsa kirkkaudessa.

C.H. Spurgeon