"Ei haavoittamaton simpukka helmeä tee."

Onko se niin, että vasta elämän kohtalon raskaissa nyrkeissä saamme kyvyn kuulla ihmisen itkun, elämän vaikeilla pitkospuilla? Vastako sitten kun meidät on sidottu elämän erimuotoisiin kainalosauvoihin, huomaamme ramman ja raajarikon tuiskussa tarpomassa? Vastako sitten kun olemme joutuneet itkemään omien haavojemme syvässä tuskassa, opimme pyyhkimään itkevän kyyneleet?

Vastako sitten ja niissä tuskissa syntyy helmi?

Hilja Aaltonen