Juhlakokouksessa
Kuusankosken helluntaiseurakunnassa oli juhlat. Seurakunta täytti vuosia ja tavan mukaan sitä juhlistettiin kutsumalla lähialueiden seurakuntien edustajia mukaan. Niin minäkin lähdin pienestä seurakunnastamme lauantai-iltapäivänä ajelemaan kohti Kuusankoskea.

Ajattelin Psalmia 42, jossa psalminkirjoittaja sanoo jakeessa 5: "Minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta.

Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton?"

Minä murehdin sisälläni alkanutta viikonloppua ja jälleen taloudellisesti ahdasta vaihetta elämässämme. Ulospäin minä hymyilin, ja ihmiset varmaan ajattelivat, että Heikillä ei ole huolen häivää. Mielessäni näin tyhjän jääkaappimme ja loppuun käytetyt mahdollisuutemme.

Me lauloimme kiitosvirsiä, ja kuuntelimme juhlallisia puheita. Minäkin veisasin, vaikka samaan aikaan hätääntynyt sisin etsi kiihkeästi Jumalan syliä ja vastausta. Kun viimeinen laulu oli laulettu ja rukoukset rukoiltu, tuli salin toiselta puolen eteeni Jumalan lähettämä ihminen. Herra oli puhunut hänelle ja antanut selvät ohjeet. Hän ei tiennyt kuinka tukalassa tilanteessa olimme, mutta Herra tiesi ja näki.

"Herra puhui, että me menemme tuohon läheiseen kauppaan, ja siellä sinun pitää ostaa sitä, mitä te tarvitsette", hän sanoi hymyillen. Menimme kauppaan, mutta kun en osannut leipää kummempaa kärryihin ottaa, niin hän auttoi.

"Tästä tätä ja tuosta tuota. Tätäkin te tarvitte", hän luetteli ja täytti kärryjä. Seurasin hämmentyneenä, kuinka hän kulki hyllyltä toiselle ja keräsi kaikkea tarpeellista. "Minä maksan", hän sanoi kassalla, auttoi ostokset autooni ja hymyillen ja siunausta toivotellen jatkoi matkaansa.

Menin kotiin, ja meillä oli aihetta kiitokseen.
Odota Herraa, on tuon Psalmin keskeisin ajatus. Odottaminen on vaikeaa varsinkin silloin, kun kaikki näyttää menetetylle.
Kuitenkin Jumala on sama. Täynnä armoa ja laupeutta.          

Heikki Andelin.