Jumala puhui monta kertaa minulle: "Minä vien sinut sinne, minne et halua." Työnsin aina tuon pois. Ajattelin sen olevan minun luuloani vaan enkä sitä paitsi halua mennä vaikeuksiin. Olen elämäni aikana maistanut niitä niin paljon. Sitten Hän puhui voimakkaasti: "Minä vien sinut sinne, minne et tahdo." Se oli totta. Herra vei minut tuskallisiin kokemuksiin ja siitä syntyi tämä runo.


Jumalan tiellä

Minä istun äärellä alttarin,
ja kuuntelen, kuuntelen sydämin aroin.
Ihmetellen pyhyyttä Jumaluuden,
korkeutta, syvyyttä, leveyttä rakkauden.
Silloin Herra puhui minulle suostutellen:

”Minä johdatan sinua sinne, minne tahdo et,
älä pelkää kanssani tulla, saat siunaukset.”
Yllättäen tuli tuo tie, jonne tahtonut en.
Se oli karvas ja luulin jo erehtyneen.
Niin siinä kävi, tuli itkut ja kyyneleet.

Oli tie niin raskas, sydäntä raastoi,
muistin silloin Herrani sanat:
”Älä pelkää, et sinä yksin kulje
Olen kanssasi, sun syliini suljen.”
Tuon lohdutuksen kanssa eteenpäin kuljin.

On Herrani johto aina parasta mulle.
En pyydä päästä kirkkauden kukkuloille.
Hän antaa lohdun, mi jakaa saan muille,
sen myötä tulee ilo myös kiusatuille.
Hyvä olla on kädessä suuremmassa.

Herra, tuska ei erota rakkaudestasi,
vaan Sinä ymmärrät heikkoa lastasi.
Sinä tulet lähelle ja voimasi annat.
Haavoitetuin käsin siunauksiin kannat.
Taivaisen Isän sydämen lohdutus hoitaa.