Olin niin yksinäinen, kun ystäväni ei enää saanut olla kanssani. Ahdistus saa aina jälkeenpäin siunauksen. Ahdistus on Jumalan työkalu, jolla Hän muuttaa meitä.

Pyysin Herralta itselleni aviopuolisoa. Herra vastasi ja antoi hyvän sellaisen. Hänellä oli yksi huono puoli diabetes. Hän joutui ottamaan aina aamuisin insuliinipiikin. Olin rakastunut häneen. Menimme naimisiin Puolentoista vuoden päästä sain ensimmäisen lapsen, tosi kauniin, kuin nukke. Kätilökin sanoi: "Onpa kaunis vauva." MUTTA, seuraavana päivänä, kun vauvat tuotiin rinnoille syömään. Minulle ei tuotukaan vauvaani. Parin tunnin kuluttua minut vietiin lastenlääkärin luo.

Hän istui pöydän ääressä hermostuneen näköisenä. Jäin siihen ovensuuhun seisomaan ja odottamaan, mitä hän sanoisi. Pitkän ajan kuluttua hän sanoi, ettei mun lapsestani tulisi eläjää. Vauva on sininen ja valittaa koko ajan. Lääkäri ei antanut mitään toivoa.

Menin takaisin huoneeseeni ja sänkyyn. Vedin peiton pääni yli ja huusin ja huusin: "Herra, sinä et saa ottaa vauvaani pois. Sinä et saa ottaa tätä poikaa multa pois." Aikani siinä taistelin ja huusin. Sitten väsyin. Kun olin hiljaa, Herra muistutti mieleen erään tapauksen, jonka eräs saarnaaja kertoi:

Eräällä pariskunnalla ei ollut lasta. He olivat jo aika kauan olleet naimisissa, mutta lasta vain ei kuulunut. He rukoilivat ja itkivat, että Herra antaisi heille lapsen. He pyysivät seurakunnankin rukousta asialleen. Lopulta Herra vastasi, kun he itkivät ja rukoilivat. He saivat pojan. Siitä tuli heidän kullanmurunsa. Vaalea kiharapäinen oli heidän kaikkensa.

Sitten tapahtui, poika oli noin kolme -neljävuotias. Hän sairastui vakavasti ja oli kuolemaisillaan. Taas vanhemmat itkivät ja rukoilivat, että Herra parantaisi heidän sydänkäpysensä. He pyysivät jälleen seurakunnan esirukousta lapselleen. Lapsi oli jo kuolemaisillaan. Vanhemmat entistä enemmän rukoilivat ja itkivät Herraa parantamaan heidän poikansa. Lopulta Herra vastasi ja paransi pojan.

Poika kasvoi aikamieheksi, mutta ei koskaan välittänyt vanhempiensa Jumalasta. Kun minä tuon muistin, minä häpesin. Pyysin Herralta anteeksi itsekkyyttäni. Pyysin anteeksi, etten ajatellut, mikä on Herran tahto. Ajattelin vain omaa tahtoani pitääkseni tuon ihanan vauvan.

Pyysin Herralta: "Jos tämä lapsi ei koskaan tule uskoon ja perille pääse, niin ota hänet luoksesi, mutta jos hän tulee uskoon ja perille pääsee, saanko minä pitää tuon vauvan." Jätin vauvani kokonaan Jumalan käsiin, enkä ajatellut sitä enää. Olin luovuttanut hänet Jumalalle, enkä odottanut saavani häntä takaisin. Yllätys oli niin suuri, kun seuraavana päivänä minut jälleen vietiin lastenlääkärin luokse ja minä näin vauvani pöydällä. Lastenlääkäri tutki ja käänteli, katsoi pitkään minua sanoen: "Ihme on tapahtunut". Minä en osannut sanoa mitään. Olin niin yllättynyt tästä käänteestä. On hyvä pyytää aina Jumalan tahdon toteutumista. YLISTYS JA KUNNIA JUMALALLE.