Savenvalajan huoneen sanoma
voi muodostua elämäämme kohottavaksi «kantoaalloksi« vain, jos taivumme tottelemaan Jumalan ääntä. Hän tahtoisi tehdä meistä «siunauksen astioita«. Todeksi jää silti: «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« Miten vastaan sydämelle kohonneisiin kysymyksiin? Olenko valmis olemaan kapinoimatta Jumalan kädessä? Suostunko saven osaan? Saako hän vaivata minua tahtonsa mukaan? Suostunko olemaan syrjässä, kun hän näkee sen parhaaksi? Saako hän viedä minut ahjoonsa? Saako hän jatkaa työtänsä, kunnes minusta tulee astia, joka «laulaa ja soi« ja jonka «lävitse voi nähdä«? Saako hän rusentaa minut, kun hän alkaa uuden elämänvaiheen kohdallani? Suostunko sekoitettavaksi uusiin työyhteyksiin? Saako hän tyhjentää sydämeni «sakasta«, joka katkeruuden muodossa on kerääntynyt sisimpäni pohjalle? Saako hän tyhjentää «astiasta astiaan«, jotta oma maku häviäisi edes jossain määrin elämästäni? Saako hän tyhjentää sydämeni, että olen kuin «vieroitettu lapsi äidin sylissä« ilman omia pyyteitä? Saako hän valita myös paikan, missä hän saa käyttää minua? «Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?« (Room. 9: 21). Saako hän täyttää minut elämän vedellä?

»Elävää vettä»

Vastatessamme näihin kysymyksiin emme saisi liioitella. Valaja näkee «astiansa läpi«. Sydämemme asenteesta riippuu, minkälaiset aarteet Jumala voi uskoa meille omillensa. Hänellä on kyllä «ollut vaivaa meistä väsymykseen asti«. Mutta hän tahtoisi silti täyttää meissä alkamansa hyvän työn. Parhaiten lienee kuvannut Valajansa kädessä olevan ihmisen tuntoja runoilija Aaro Hellaakoski, joka päätyi vaikean taistelun jälkeen elämänsä lopulla henkilökohtaiseen uskoon. Hänen kuollessaan perhe oli kerääntynyt hänen vuoteensa äärelle, ja siinä he lukivat yhdessä Isä meidän -rukouksen. Ahjonsa päivinä hän kirjoitti sanat, jotka tuskin koskaan harmenevat:

«Jumala, Henki, en lie ainoa, jolla
vaikea on sinun ahjossasi olla,
paahtua niinkuin lietsottava rauta.
taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,
tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.
Muttei auta, muttei auta,
sinähän yksin puhallat kipinän meihin
kylmiin, kovettuneihin.

Jumala, Henki, ahjosi kuumuudessa
uupunut olen ja pihties puristimessa.
Sinä et väsy, et putoa uskostas
ett' olet nostava kerran moukarin alta
työn, joka näyttää valmiimmalta
kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.«

»Hänellä on ollut vaivaa meistä väsymykseen asti»

Rukous:

Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus. Tahdomme kiittää Sinua siitä, että Sinulle kelpaa tällainen rikkinäinen ja pilalle mennyt saviastia. Herra, emme tohdi pyytää, että tekisit enää tällaisesta astiaa taloutesi käyttöön - mutta uskallamme silti pyytää, että elämästämme rusentuisi se, mikä on väärällä tavalla omaa ja mikä häiritsee lähimmäistämme. Ja jos sitten tahdot liittää tällaisen rusennetun uusiin suunnitelmiisi, Herra, vaivaa meidät uudelleen ja aseta pöydällesi ja ahjoosi. Tiedämme, että Sinun tahtosi on sittenkin parhain. Siksi annamme sinulle valtuudet hoitaa elämäämme. Herra, tiedämme, että pakkoa et tahtoisi käyttää. Tee meistä astia siihen tehtävään, jonka uskot voivasi tällaiselle luovuttaa. Nimeesi ja rakkauteesi turvaten. Aamen.
R i s t o S a n t a l a