Aloin muistella niitä alkuaikoja uskossa ollessani. Se tuntui niin ihanalta UUSI ELÄMÄ. Sain alkaa Jeesuksen kanssa. Olin kuitenkin yksinäinen. Rukoilin itselleni ystävää. Herra vastasi ja antoi tyttöystävän, jonka kanssa keskusteltiin uskonasioista ja käytiin hengellisissä tilaisuuksissa. Ystävälläni oli oma hengellinen äiti. Minäkin pyysin Herralta itselleni hengellistä äitiä. Herra vastasi ja antoi hyvän sellaisen. Hän opetti minua rukoilemaan ja lukemaan sanaa. Hän oli hyvä hengellinen äiti. Sitten kerran olin ystäväni kanssa hänen heng. äitinsä luona. Olimme usein siellä rukoilemassa. Erään kerran ystäväni äiti sanoi: "Kun minä rukoilin ystävän puolesta, kaikki oli selvää ja kirkasta. Kun rukoilin Mailan puolesta, kaikki oli mustaa eikä ollut yhteyttä." Olin niin tietämätön silloin vielä näistä hengellisistä asioista ja ymmärsin Jumalan hylänneen minut. Mikään ei ole niin kamalaa kuin kiusa Jumalan siunauksien puuttumisesta.
Tämä täytti minut sanomattomalla tuskalla. Olenko minä iankaikkisesti kadotettu? Tämä asia oli niin kova, että meni psyyken puolelle ja aloin oksentamaan. Ei oikein mikään ruoka tahtonut pysyä sisällä. Kävin rukoiltavana, mutta en uskaltanut kenellekään kertoa, että olen kadotettu. Pitkän ajan kuluttua ymmärsin, että tuo ei ole totta. Rauha palasi sisimpääni. Minä olen Jeesuksen oma ja sillä siisti. Aamen.