Oikea nöyryys joutuu toisinaan odottamaan viluissaan ja alastomaksi riisuttuna. Mutta Jumalan vaikeneminen ja Kristuksen myöhästyminen, niin kuin me asian näemmä, on meille tarpeellista riisumista ja sielun saattamista täyteen köyhyyteen. Kun sitten Jumala alkaa meitä armollaan pukea, ei meillä ole vähintäkään kerskaamista siitä, mitä saamme. Emme edes voi sanoa, että kun minä niin ja niinkin kilvoittelin, tapahtuipa jotakin.

Usko ei voita riemuvoittojaan elämän päivänpaisteessa eikä pikkukahakoissa. Usein on hyvin ahdasta ja hyvin pimeää, kun Jumalan voima ja kirkkaus leimahtaa esille. Usko painaa ihmisen maahan ja saa hänet sanomaan: En enää minä, vaan Kristus minussa. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, täytyy usein olla paljon ahdistusta, joka irrottaa meidän sormemme Jumalan teoista. Jumalan kirkkaus, joka näkyy hänen omissa teoissaan, saa ihmisen nöyrtymään ja panemaan käden suulleen. Herra sen teki, voitti taistelun, et sinä. Ei sinun uskosi hautaa avannut ja Lasarusta ulos huutanut, vaan hänen. Sinulla ei ole oikeutta viedä tilillesi muuta kuin arvottomuutesi, myös hengellisyytesi arvottomuus.

Ensimmäinen lahja ja apu, jonka Kristus koettelemuksiimme ja ahdistuksiimme antaa, on pyhien toivo. Usko, toivo ja rakkaus ovat "taivaalliset sisarukset". vaikka Raamattu väkevästi puhuu pyhien toivon välttämättömyydestä kilvoituksessa, emme kuitenkaan sitä ottaisi niin halukkaasti matkaamme kuin otamme uskon ja rakkauden. Toivo tarjoaa mitä ihaninta apua uskon raivatessa tietään soiden ja rämeitten yli lupausten toteutumisen rannalle. Se on väsymätön lohduttaja. Se estää uskoa sortumasta avun viipyessä. Se estää myös ihmistä katkeroitumasta. Se on usein ainoa valo yössä, jonka hirvittävässä pimeydessä sielu Herraansa odottaa. Älä jätä tätä taivaallisiin kolmosin kuuluvaa matkastasi. Ilman sitä et pääse perille.

"Toivossa me olemme pelastetut", Room. 8:24, siinä toivossa, joka ei näytä vielä täyttyneen, sillä mikä se sellainen toivo on, jonka käsissä on jo kaikki. Hengellisyys, josta toivo otetaan pois, ei kestä, sillä pelastus on pelastusta toivossa.

Tätä ajatellessani katseeni kääntyy menneiden vuosikymmenien moniin ahdistuksiin ja koettelemuksiin. Niistä tulisi kokonainen kirja, sydämen salainen historia. Miten onkaan toivo pitänyt miestä pinnalla, kun kaikki näytti sortuvan, miten se kanniskeli jo pientä poikaa köyhän kodin ja suuren puutteen ahdistusten keskellä. Toivo painoi pojan polvilleen liiterin lastuihin, kun ovi oli kiinni ja vaja pimeä: toivo siitä, että Jumala voisi parantaa sairaan isän, jonka lääkäri uskoi elävän enää vain muutamia tunteja. Voi sitä toivon itkua, kymmenvuotiaan hätää Kaikkivaltiaan kasvojen edessä. Vielä minä sen elävästi muistan. Toivo rakensi minulle portaat taivaaseen. Sain rukouksiini vastauksen. Isä parani. sen jälkeen matkan varrella on ollut monia muita ahdistuksia ja koettelemuksia, jotka ovat pidelleet tylyissä kourissaan sekä sieluani että koko elämääni ja vaellustani. Pelastus on ollut pelastusta toivossa. Ja sitä se on vieläkin, on loppuun asti.
"Mutta toivo ei saata häpeään", Room. 5:5. Toivo estää meitä ajautumasta häpeään ahdistuksissa ja koettelemuksissa. Se on ottanut itselleen ikään kuin vastuun siitä, että kaikki lopulta päättyy hyvin. Pyhien toivo ei ole samaa kuin toiveajattelu tai suruttoman ihmisen usein tyhjän päältä kohoava optimismi. Toivo on ankkuri, joka on heitetty lupausten suuriin, järkkymättömiin kalliokiviin. Toivo elää siitä, mitä Jumala on sanonut, ja siksi se on elävä toivo.

Tuomenoksa Niilo